Link Wray
| Link Wray | |
|---|---|
_(cropped).jpg?lang=fi) Link Wray |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Frederick Lincoln ”Link” Wray Jr. |
| Syntynyt | 2. toukokuuta 1929 Dunn, Pohjois-Carolina Yhdysvallat |
| Kuollut | 5. marraskuuta 2005 Kööpenhamina, Tanska |
| Muusikko | |
| Taiteilijanimi | Link Wray |
| Laulukielet | englanti |
| Tyylilajit | rock and roll |
| Soittimet | Kitara |
| Levy-yhtiöt | Epic Records ja Apex |
| Aiheesta muualla | |
| www.linkwray.com | |
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Frederick Lincoln ”Link” Wray Jr. (2. toukokuuta 1929 Dunn, Pohjois-Carolina Yhdysvallat – 5. marraskuuta 2005 Kööpenhamina Tanska)[1] oli rock-kitaroinnin uranuurtajia. Link Wray on usein mainittu eräänä särökitarasoundin ja voimasointujen ensimmäisistä käyttäjistä. Link Wrayn kerrotaan muun muassa tehneen tahallaan reikiä kitaravahvistimensa kaiutinkartioon särösoundin aikaansaamiseksi ennen varsinaisten säröpedaalien keksimistä. Link Wrayn soundin kerrotaan vaikuttaneen syvästi muun muassa Jeff Beckin, Jimi Hendrixin, Marc Bolanin, Neil Youngin ja Bob Dylanin musiikkiin.
Hänet muistetaan parhaiten kappaleesta "Rumble" joka on rock historian ensimmäinen Yhdysvaltalaisilla radioasemilla pannaan julistettu instrumentaali. Rumble, jossa käytettiin säröä, fuzz-soundia ja voima-akkordeja, vaikutti syvästi aikakauden rock-kitaristeihin ja on saanut paikkansa Rock and Roll Hall of Famessa.[2]
Elämä ja ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Link Wray syntyi 2. toukokuuta 1929 Dunnissa, Pohjois-Carolinassa. Link Wray kuului Yhdysvaltojen alkuperäiskansaan, hän oli shawnee-intiaani.[2] Nuoruudessaan hän oppi soittamaan bottleneck-kitaraa muutettuaan perheensä kanssa Arizonaan. Teini-ikäisenä hän perusti veljiensä Dougin ja Vernonin kanssa countrybändin nimeltä Lucky Wray and the Lazy Pine Wranglers.[2] Hänen uransa keskeytyi Korean sodan aikaisen asepalveluksen vuoksi, jolloin hän sairastui tuberkuloosiin. Se johti toisen keuhkon poistoon. lääkärin neuvosta antoi laulamisen veljelleen Vernonille. Link keskittyi yhä enemmän kitaransoittoon, kehittäen instrumentaaleja toisensa perään.[3][2]
Palveluksesta päästyään Link Wray kokosi yhtyeensä uudelleen nimellä The Palomino Ranch Hands, jossa Doug Wray soitti rumpuja ja Shorty Horton bassoa. Linkin veli Vernon toimi yhtyeen managerina ja tuotti heidän äänityksiään ja soitti ajoittain komppikitaraa ja pianoa.[2] Vuoden 1955 lopulla he muuttivat Washington D.C.:n ulkopuolelle[3] ja tekivät ensimmäiset levytykset Starday-levymerkille.[2] Tähän mennessä bändi oli kutistunut trioksi ja vaihtanut nimensä The Ray Meniksi. Varustautuneena vuoden 1953 Gibson Les Paulilla, pienellä Premier-vahvistimella, Elvis-tyylisellä virneellä ja mustalla nahkatakilla, Link alkoi esiintyä tiskijukka Milt Grantin järjestämissä tapahtumissa.[3]
"Rumble" julkaistiin alun perin Cadence-levymerkillä vuonna 1958, ja mutta levy-yhtiön johtaja Archie Bleyer aikoi hylätä sen, kunnes hänen tyttärensä innostui siitä ja sanoi sen muistuttavan West Side Storyn tappelukohtauksia. Rumble, oli yritys saada instrumentaali kuulostamaan tanssisalin tappelulta. Fuzz-särö syntyi, kun Wray puhkaisi kitaravahvistimensa kaiuttimen lyijykynällä.[3][2] "Rumble" nousi Yhdysvaltain listalla sijalle 16 Huhtikuussa 1958 Rumble, jonka esitti Link Wray and the Ray Men, nousi Billboardin Hot 100 -listalle, ylsi sijalle 16, pysyi listalla 14 viikkoa ja myi yli miljoona kappaletta, - siitä huolimatta, että se kiellettiin useilla radiokanavilla Yhdysvalloissa.[3][2] "Rumblesta" tuli Link Wrayn uran suurin hitti ja hänen tunnuskappale.
Menestyksestä ja kohusta huolimatta "Rumble" jäi hänen ainoaksi Cadencelle julkaisemakseen levytykseksi. Archie Bleyer joutui arvostelun kohteeksi teini-ikäistä jengiväkivaltaa "yllyttävästä" levystä ja halusi siistiä Linkin ja hänen bändinsä imagoa, lähettäen heidät Nashvilleen nauhoittamaan seuraavaa sessiota Everly Brothersin tuotantotiimin johdolla. Wray ei hyväksynyt ideaa ja teki nopeasti sopimuksen Epic Recordsin kanssa.[3] Seuraava single Raw-Hide julkaistiin Epic-levymerkillä ja nousi Hot 100 -listalle tammikuussa 1959; se nousi Top 25 -sijoille ja myi niin ikään miljoona kappaletta.[2]
1960-luvun puolivälissä Link Wray vetäytyi perheensä maatilalle Marylandiin, muutti vanhan kanalan studiotilaksi ja äänitti useita kappaleita, esiintyen pienissä baareissa. Kun yhteistyö Epicin kanssa päättyi, ja Link ja Vernon perustivat oman Rumble Records -levymerkin. Rumble Records julkaisi kolme levyä, mukaan lukien alkuperäisen version seuraavasta suuresta hitistä "Jack the Ripper." Jos "Rumble" kuulosti jengitappelulta, "Jack the Ripper" kuulosti takaa-ajolta – ja sitä käytettiinkin takaa-ajokohtauksessa Richard Geren tähdittämässä Breathless-elokuvassa. Nämä äänitykset auttoivat häntä saamaan levytys sopimuksen Swan levy-yhtiöltä.[2]Wray oli tuotteliaimmillaan Swan-kaudellaan, ja yhtiön johtaja Bernie Binnick antoi Linkille ja Vernonille lähes vapaat kädet. Kun Swan-pomo Binnickilta kysyttiin, miksi hän julkaisi niin hurjia levyjä, hän vain hymyili ja sanoi: "Mitä voit tehdä, kun kyseessä on tuollainen eläin?"[3]
.jpg?lang=fi)
Vuonna 1977 Wray teki yhteistyötä rockabilly laulaja Robert Gordonin kanssa[4] ja heidän singlensä Red Hot, joka pohjautui Billy Lee Rileyn Sun Records -versioon, nousi Hot 100 -listalle. Gordon ja Wray äänittivät ensin albumin: Robert Gordon and Link Wray (1977) Private Stockilla.[2] Gordonin ja Wrayn musiikki vetosi yleisöön, ja he olivat mukana käynnistämässä rockabillyn uutta tulemista. Gordonin ja Wrayn vuoden 1978 LP Fresh Fish Special herätti jo niin paljon huomiota, että Presleyn vanha levy-yhtiö RCA Records kiinnitti Gordonin.[5][6] Link Wray palasi sooloartistiksi, ottaen suurimman osan Robert Gordonin taustabändistä mukaansa. Wrayn myöhemmät studiolevytykset saattoivat olla epätasaisia, mutta lavalla hän oli edelleen voimakas esiintyjä.[3]
1970- ja 1980-luvuilla Link Wray äänitti albumeita Polydorille ja Virginille, useita live-levyjä pienemmille levymerkeille ja elvytti kiertue-uraansa. Hän oli erityisen suosittu lavaesiintyjänä, sillä keikoilla korostui hänen aggressiivinen soittotyylinsä. Hän esiintyy myös monilla kokoelma-albumeilla.[2] 1990-luvulla hän oli yhä kykenevä kitaransoittoon, joka kuulosti ilkeämmältä kuin kenenkään toisen kuusikymppisen. Grungen noustessa suosioon, hänen tuotantonsa sai uutta huomiota, useiden nuorten punk ja grunge kitaristien mainitessa hänet vaikuttajakseen. Link Wrayn varhainen tuotanto julkaistiin uudelleen useilla merkeillä. Hän äänitti vielä kaksi uutta albumia Ace Recordsille: Shadowman (1997) ja Barbed Wire (2000), ja kiersi maailmaa kuolemaansa saakka.[3]
Hän kuoli Kööpenhaminassa 5. marraskuuta 2005.[3]
Link Wray esiintyi Suomessa useasti vuosina 1979–1997.[4]
Link Wrayn kappale ”Rumble”
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Link Wrayn tunnetuin kappale on vuonna 1958 julkaistu instrumentaali ”Rumble” Link Wray & His Ray Menin kanssa, jota myös suomalainen yhtye 22-Pistepirkko on ahkerasti soittanut keikoillaan ja jopa levyttänyt The Others -nimellä. Kappale on myös inspiroinut useita kuuluisia rock-muusikkoja, kuten Iggy Popia ja Led Zeppelinin Jimmy Pagea. The Who yhtyeen kitaristi Pete Townshend on sanonut Link Wrayn merkityksestä: "Hän on kuningas; ellei olisi ollut Link Wraysia ja 'Rumblea', en olisi koskaan tarttunut kitaraan."[3]
”Rumblea” on myös käytetty monesti eri yhteyksissä viihteessä, esimerkiksi elokuvissa Pulp Fiction – Tarinoita väkivallasta, Independence day – Maailmojen sota ja Blow.[4]
Yksityiselämä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wray muutti Kööpenhaminaan 1980-luvulla mentyään naimisiin tanskalaisen Olive-vaimonsa kanssa. Viimeiset vuotensa hän vietti Tanskassa.[4] Hän kuoli vuonna 2005 kotonaan Kööpenhaminassa, ja hänet haudattiin Kööpenhaminan Christianshavnin kaupunginosaan.
Levytyksiä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Albumit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| Julkaistu | Nimi | Levy-yhtiö | Luettelonumero |
|---|---|---|---|
| 1960 US | Link Wray & The Wraymen | Epic | LN 3661 |
| 1962 US | Great Guitar Hits by Link Wray | Vermillion | V-1924 |
| 1963 US | Jack The Ripper | Swan | S-LP 510 |
| 1964 US | Link Wray Sings and Plays Guitar | Vermillion | V-1925 |
| 1963/2006 | Link Wray Early Recordings | Rollercoaster/Ace | |
| 1971 US | Link Wray | Polydor | PD-24-4064 |
| 1971 US | Mordicai Jones (w/ Bobby Howard) | Polydor | PD-5010 |
| 1972 US | Be What You Want To | Polydor | PD-5047 |
| 1973 US | Beans and Fatback (rec. 1971) | Virgin | V-2006 |
| 1974 US | The Link Wray Rumble | Polydor | PD-6025 |
| 1975 US | Stuck in Gear | Virgin Records Ltd | Stereo 27 266 XOT |
| 1979 US | Bullshot | Visa | VISA 7009 |
| 1979 US | Live at the Paradiso | RCA | PL-44012 |
| 1990 UK | Apache | ||
| 1990 UK | Wild Side of the City Lights | ||
| 1993 DE | Indian Child | Sony Music | EPC 473100 2 |
| 1997 US | Shadowman | ||
| 1997 UK | Walking Down a Street Called Love - live | ||
| 2000 US | Barbed Wire |
Albumit Robert Gordonin kanssa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| Julkaistu | Nimi | Levy-yhtiö | Numero |
|---|---|---|---|
| 1977 UK | Robert Gordon w/ Link Wray | ||
| 1978 UK | Fresh Fish Special | Private Stock | PS 7008 |
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Jensen, Erik: Rockens indianske vildmand Politiken. 18.11.2005. Viitattu 9.1.2021. (tanskaksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k l Link Wray North Carolina Music Hall Of Fame. Viitattu 10.5.2025. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k Link Wray Songs, Albums, Reviews, Bio & More |... AllMusic. Viitattu 10.5.2025. (englanniksi)
- ↑ a b c d Jokelainen, Jarkko: Muistot: Link Wray Helsingin Sanomat. 18.11.2005. Viitattu 9.1.2021.
- ↑ Mark Deming: Robert Gordon Biography AllMusic. Netaktion LLC. Viitattu 18.10.2022. (englanniksi)
- ↑ Mark McStea: The Story of Robert Gordon and the Late Seventies Rockabilly Revival GuitarPlayer. 12.11.2021. Future Publishing Limited Quay House. Viitattu 18.10.2022. (englanniksi)
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Taiteenala | |
| Muut | |
